Kuinka paljon pankkituki on EU-maille maksanut?

2012-02-21 10:55 | Roger Wessman

Hämmästyin jonkin aikaa sitten kuullessani kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen väittämän, että viime vuosien finanssikriisin seurauksena ”EU:n jäsenvaltiot panostivat rahoitussektorin tukemiseen 4600 miljardia euroa, mikä vastaa 39% koko EU:n bruttokansantuotteesta”. Paljon rahaa toki finanssikriisien hoitoon on käytetty, mutta tämä lukema oli aivan toiselta planeetalta.

Mainittu summa onkin saatu laskemalla, kuinka paljon EU-maat ovat julistaneet olevansa valmiita käyttämään. Tästä on EU:n komission viime vuoden joulukuussa julkaisemien tilastojen mukaan vuosina 2008 – 2011 jollain tavalla hyödynnetty vain kolmannes, ja siitäkin suurin osa on takauksia. Todellisuudessa julkista rahaa on käytetty vajaat 500 miljardia, eli noin 4 prosenttia BKT:sta. Tämäkin on bruttolukema, sillä valtiot ovat vastineeksi saaneet omaisuutta. Nettokustannus (tai kuten laskelmien mukaan USA:ssa nettotuotto) tiedetään vasta kun omaisuutta on jonain päivänä realisoitu.

Finanssikriisin keskellä EU-valtiot julistivat paniikin rauhoittamiseksi olevansa valmiita käyttämään tähtitieteellisiä summia finanssijärjestelmän tukemiseen. Suomen valtiokin varasi 54 miljardia euroa, mikä ei ole tullut suomalaiselle veronmaksajalle maksamaan sentin senttiä. Laskemalla kaikki tällaiset varaukset yhteen saadaan valtava neljän ja puolen tuhannen miljardin euron tukisumma.

Tästä summasta siis on todellisuudessa käytetty vajaat 500 miljardia euroa. Lisäksi takauksina on komission laskelmien mukaan myönnetty 1100 miljardia euroa. Takauksista lähes puolet tulee Irlannista ja Tanskasta, jossa hallitukset päättivät taata joksikin aikaa kaikki pankkiensa velat.

Takauksetkin on toki nähtävä tukiaisina. On tietysti riski, että takauksista joutuu maksamaan. On kuitenkin väärin laskea koko taattu summa tueksi. Tukea voidaan arvioida laskemalla, kuinka paljon koron alennusta velanottaja saa takausten avulla (vähennettynä takauksesta valtiolle maksetulla korvauksella). Vaihtoehtoisesti voidaan arvioida tukea sillä, kuinka paljon taatuista veloista on koitunut takaajan maksettavaksi.

Käytännössä takauksia on hoidettu sillä, että valtiot ovat pääomittaneet tai muilla tavoin suoraan tukeneet rahoituslaitoksia, jotka ovat olleet maksukyvyttömyyden rajalla. Siten takausten aiheuttamat kustannukset sisältyvät vajaan 500 miljardin kokonaistuen määrään. Pankkien pääomittamiseen on käytetty 288 miljardia. Lisäksi muihin tukitoimiin (esimerkiksi ongelmalainoja ostavien roskapankkien rahoittamiseen) on käytetty 208 miljardia.

Pankkien pääomittaminen ei tarkoita, että valtiot lahjoittavat pankeille rahaa. Vastineeksi valtiot saavat pankin osittain tai kokonaan omistukseensa. Tämä ei ole suuri lohtu irlantilaisen Anglo-Irish pankin tapaisissa katastrofitapauksissa, jossa valtio laittaa puuttuvat rahat toimintansa lopettavaan konkurssipesään, jotta velkojat saisivat valtion takaamat saatavansa. Pankkiosakkeiden arvostukset keskellä finanssikriisiä olivat kuitenkin erittäin alhaisia, joten on ollut myös mahdollista tehdä tuottavia sijoituksia.

”Roskalainojen” ostoon käytetty raha ei myöskään ole täysin menetetty. Roskapankkeihin siirretty saatava on tosin epävarma, mutta osa velallisista kuitenkin onnistuu maksamaan velkojaan. Konkurssipesistäkin voi saada osan rahoista takaisin. Kiinteistölainojen tapauksessa vakuutena olevilla kiinteistöllä on yleensä joku arvo. Lisäksi ongelmalainat ovat yleensä siirtyneet roskapankkeihin alennettuun hintaan, kasvattaen todennäköisyyttä, että valtiot saavat rahansa takaisin.

500 miljardia toki on joka tapauksessa liika, vaikka suuri osa rahoista saataisiinkin hyvällä onnella takaisin. EU:n julkisen talouden ongelmissa tämä on kuitenkin vain pieni osa.